Ahmed Gurey
gigatos | 16 tammikuun, 2022
Yhteenveto
Ahmad ibn Ibrahim al-Ghazi (somali: Axmed Ibraahim al-Qaasi tai Axmed Gurey, Harari: አሕመድ ኢብራሂም አል-ጋዚ, arabia: أحمد بن إبراهيم الغازي ; oli Etiopian valtakunnan valloittanut Adalin sulttaanikunnan imaami ja kenraali. Imam Ahmad (lempinimeltään Gurey somaliksi, Gura afariksi ja Gragn amharaksi (ግራኝ Graññ), kaikki merkitsevät ”vasenkätistä”) ryhtyi valloitukseen, joka toi kolme neljäsosaa Abessiniasta (nykyisestä Etiopiasta) muslimien muodostaman Adalin sulttaanikunnan vallan alaisuuteen Etiopian-Adalin sodan aikana.
Useimmat tutkijat pitävät Imam Ahmadia etnisenä somalialaisena. Muutamat historioitsijat ovat kuitenkin hylänneet somaliteorian. Merid Wolde Aregay väitti, että Ahmed ibn Ibrahim al-Ghazi kuului isänsä kautta Harlan hallitsijadynastiaan. Mohammed Hassan väittää myös, että Ahmed oli Harlan valtakuntaan kuuluneen Simin maakunnan kuvernöörin Garad Ibrahimin poika. Taddesse Tamratin mukaan Ahmed ei ollut somali, vaikka valloitukseen osallistui useita somalialaisia klaaneja, vaan hänellä oli yhteyksiä seemiläiskieliseen wâlasman aristokratiaan. Joidenkin lähteiden mukaan Ahmad oli hararilainen, kun taas toiset pitävät häntä afarilaisena tai balawilaisena.
Monilla somaliklaaneilla oli vahva rooli Gureyn Abessinian valloituksessa, mutta sanotaan, että nämä klaanit eivät lähteneet sotaan niinkään somaleina vaan muslimeina. Sihab ad-Dinin Futuh al-Habasa -teoksessa kirjataan, että kun Hararin sulttaani Umar Din ja imaami riitelivät almunveron jakamisesta jossain vaiheessa Shimbra Kuren taistelun ja Amba Selin taistelun välissä, se johti siihen, että imaami Ahmad lähti Hararista eläkkeelle asumaan somalialaisten pariin joksikin aikaa ja sovitteli säännöllisesti klaanien välisiä kiistoja.
Historioitsija Whiteway, R. S. (Richard Stephen), joka perustui portugalilaisten Abessiniaan suuntautuneiden retkikuntien tileihin, kertoi tämän verran Imam Ahmadin taustasta:
Imam Ahmadin varhaishistoriasta tiedetään vain vähän. Hän oli erään Ibrahim el Ghazin poika, ja sekä hän että hänen isänsä olivat tavallisia sotilaita Garad Abounin joukoissa. Edes hänen kansallisuudestaan ei kerrota mitään. Hän ei varmastikaan ollut arabi, vaan luultavasti somali, sillä hänellä on läheisiä yhteyksiä moniin somaleihin.
Patrick Gikes kuitenkin toteaa:
Emiiri Ahmed Gurrey, jonka etiopialaiset tuntevat nimellä Ahmed Gran. Emiiri itse oli lähes varmasti kotoisin jostakin Hararia ympäröivästä esisomalialaisesta kansasta, mutta hänen armeijoissaan taisteli varmasti somalialaisia useista klaaneista, erityisesti Gorgora-klaanista, joka oli todennäköisesti peräisin Zelian tienoilta. Ahmedilla itsellään ei todennäköisesti ollut muita suoria yhteyksiä somaleihin kuin heidän värväämisensä, mutta hänen myyttinen arvonsa oli huomattava. Hän oli aloittanut erittäin menestyksekkään jihadin Etiopiaa vastaan 1530-luvulla.
I. M. Lewis käsittelee toisen Ahmad Gurey -nimisen johtajan olemassaoloa ja ehdottaa, että nämä kaksi johtajaa on yhdistetty yhdeksi historialliseksi hahmoksi:
Tekstissä viitataan kahteen Ahmadiin, joilla on lempinimi ”vasenkätinen”. Toinen heistä esitetään säännöllisesti nimellä ”Ahmad Guray, somali” (…), joka tunnistetaan Ahmad Gurey Xuseyniksi, Habar Magaadlen päälliköksi. Toinen maininta näyttää kuitenkin yhdistävän Habar Magadlen Eidagaliin. Toiseen Ahmadiin viitataan yksinkertaisesti nimellä ”Imam Ahmad” tai yksinkertaisesti ”Imam”.Tätä Ahmadia ei ole luonnehdittu adjektiivilla ”somali” (…) Nämä kaksi Ahmadia on yhdistetty yhdeksi hahmoksi, sankarilliseksi Ahmed Gurayksi.
Etiopian johtava historioitsija, entinen opetus-, taide- ja kulttuuriministeri ja kansalliskirjaston dekaani Haile Selassien aikana, Takla Sadiq Mekuria, omisti lyhyen luvun kysymykselle gragnien alkuperästä ja malasayjen identiteetistä karkeassa monografiassaan Gragnin sodista (1973).
Imam Ahmad syntyi vuonna 1506 Hubatissa ja vietti suurimman osan lapsuudestaan Hararin kaupungissa. Sulttaani Abu Bakr ibn Muhammadin valtakaudella vallinneen epäislamilaisen vallan vuoksi Ahmad lähti Hararista Hubatiin. Hubatissa kapina Adashe kruunasi hänet itse asukkaiden sulttaaniksi. Adashe kaipasi Harariin ja aloitti nopeasti valloituksensa saatuaan ihmisten kunnioituksen. Ahmed liittyi isänsä kanssa Adasheen valloitukseen ja liittyi Adalite-eliittijoukkojen riveihin, ja hänestä tuli Hubatin jalkaväen eliitti. Adashe, joka oli Gragnin setä, kapinoi Zeilan hallitsijoita vastaan ja hyökkäsi useiden adalilaisten linnoitusten kimppuun, minkä jälkeen Adashesta tehtiin Adalin sulttaani seitsemäksi vuodeksi, mikä oli hänen suurin saavutuksensa. Hänen valtansa Zeilan (Adal) yli ei kestänyt kauan, koska Abu Bakr ibn Muhammedin niminen sulttaani kapinoi. Abu Bakr kukisti Adashen ja tappoi Adashen lähellä Hararia. Abu bakr asettui sitten Harariin. Kun Abu Bakrista tuli sulttaani, koko maa kääntyi häntä vastaan, koska Adashe oli ystävällinen mies ja jopa hänen arkkivihollisensa rakastivat häntä. Monet liittyivät Ahmed Gragnin joukkoihin, koska hän väitti kostavansa isäntänsä kuoleman ja tappavansa Abu Bakrin. Abu Bakr kävi sotaa Ahmedia vastaan; Ahmed kuitenkin tappoi Abu Bakrin ja hänestä tuli Adalin sulttaani.
Hän avioitui Zeilan kuvernöörin Mahfuzin tyttären Bati del Wambaran kanssa. Vuonna 1531 Bati synnytti heidän ensimmäisen lapsensa nimeltä Muhammad.
Kun Mahfuz kuoli palatessaan Abessinian keisari Dawit II:n vastaiselta sotaretkeltä vuonna 1517, Adalin sulttaanikunta vaipui anarkiaan useiksi vuosiksi, kunnes imaami Ahmad tappoi viimeisetkin vallanhakijat ja otti Hararin hallintaansa.
Etiopialaiset historioitsijat, kuten Azazh T”ino ja Bahrey, ovat kirjoittaneet, että valtaannousunsa aikana Ahmad ibn Ibrahim al-Ghazi oli käännyttänyt islaminuskoon monia Oromo-paimentolaisia.
Kostoksi abessinialaisen kenraali Degalhanin edellisenä vuonna tekemästä hyökkäyksestä Adaliin imaami Ahmad hyökkäsi Abessiniaan vuonna 1529 ja täydensi joukkojaan huomattavalla määrällä ottomaaneilta ostettuja musketteja, jotka saivat abessinialaiset joukot paniikkiin. Imam Ahmad säilytti kurinalaisuuden suurimmalla osalla miehistään ja voitti keisari Dawit II:n Shimbra Kureissa maaliskuussa samana vuonna.
Imam Ahmadin Abessiniaan tekemän hyökkäyksen kronikka on kuvattu useissa somalialaisissa, abessinialaisissa ja muissa ulkomaisissa lähteissä. Ahmed hyökkäsi Etiopiaan valtaosin etnisistä somaleista koostuvan armeijan avulla. Imam Ahmad kampanjoi Abessiniassa vuonna 1531 ja mursi keisari Dawit II:n vastustuskyvyn Amba Selin taistelussa 28. lokakuuta. Imam Ahmadin muslimiarmeija marssi sitten pohjoiseen ryöstääkseen Hayq-järven saariluostarin ja Lalibelan kivikirkot. Kun imaami saapui Tigrayn maakuntaan, hän kukisti siellä häntä vastaan tulleen abessinialaisen armeijan. Saavuttuaan Axumiin hän tuhosi Siionin Marian kirkon.
Abessinialaiset joutuivat pyytämään apua portugalilaisilta, jotka rantautuivat Massawan satamaan 10. helmikuuta 1541 keisari Gelawdewosin aikana. Joukkoja johti Cristóvão da Gama, ja niihin kuului 400 muskettisoturia sekä joukko käsityöläisiä ja muita ei-taistelijoita. Da Gama ja imaami Ahmad tapasivat 1. huhtikuuta 1542 Jartessa, jonka Trimingham on tunnistanut Anasaksi, Amba Alagin ja Ashenge-järven välissä. Täällä portugalilaiset näkivät Ahmadin ensimmäisen kerran, kuten Castanhoso on todennut:
Huhtikuun 4. päivänä, sen jälkeen kun nämä kaksi toisilleen tuntematonta armeijaa olivat vaihtaneet viestejä ja tuijottaneet toisiaan muutaman päivän ajan, da Gama muodosti joukkonsa jalkaväkirivistöksi ja marssi imaamin linjoja vastaan torjuen muslimien hyökkäysten peräkkäiset aallot musketeilla ja tykeillä. Taistelu päättyi, kun imaami Ahmad haavoittui sattumalta ammutusta laukauksesta jalkaan; kun portugalilaiset ja heidän abessinialaiset liittolaisensa näkivät hänen lippunsa merkitsevän vetäytymistä, portugalilaiset ja heidän abessinialaiset liittolaisensa hyökkäsivät järjestäytymättömien muslimien kimppuun, jotka kärsivät tappioita, mutta onnistuivat järjestäytymään uudelleen joen viereen kaukaiselle puolelle.
Seuraavien päivien aikana imaami Ahmadin joukkoja vahvistettiin saapuvilla uusilla joukoilla. Ymmärtäen, että oli toimittava nopeasti, da Gama muodosti 16. huhtikuuta jälleen aukion, jota hän johti Imam Ahmadin leiriä vastaan. Castanhoso valittelee, että ”voitto olisi ollut täydellinen tänä päivänä, jos meillä olisi ollut vain sata hevosta viimeistelemässä sitä: sillä kuningasta kannettiin miesten harteilla sängyssä ratsumiesten saattelemana, eivätkä he paenneet järjestyksessä”.
Bahr Negus Yeshaqin saapumisen myötä vahvistettuna da Gama marssi etelään imaami Ahmadin joukkojen perässä ja saapui kymmenen päivää myöhemmin näköetäisyydelle. Sadekauden alkaminen esti kuitenkin da Gamaa ottamasta Ahmadia vastaan kolmannen kerran. Kuningatar Seble Wongelin neuvosta da Gama leiriytyi talvileiriin Woflaan Ashenge-järven lähelle, yhä näköetäisyydelle vastustajastaan, kun taas imaami leiriytyi talvileiriin Zobil-vuorelle.
Imaamin oli pakko pyytää apua. Abbé João Bermudesin mukaan imaami Ahmad sai avukseen 2000 muskettisoturia Arabiasta, tykistöä ja 900 poimittua miestä ottomaaneilta. Sillä välin tappioiden ja muiden velvollisuuksien vuoksi da Gaman joukko pieneni 300 muskettisoturiin. Sateiden loputtua imaami Ahmad hyökkäsi portugalilaisten leiriin ja tappoi lukumäärän painosta kaikki da Gaman joukoista 140:tä lukuun ottamatta. Da Gama itse, joka oli haavoittunut vakavasti, vangittiin kymmenen miehensä kanssa, ja kun hän kieltäytyi tarjouksesta säästää hänen henkensä, jos hän kääntyisi islamiin, hänet teloitettiin.
Eloonjääneet ja keisari Gelawdewos pystyivät sittemmin yhdistämään voimansa ja hyökkäsivät portugalilaisten muskettivarastojen turvin Ahmadin kimppuun 21. helmikuuta 1543 Wayna Dagan taistelussa, jossa heidän 9 000 sotilaan vahvuiset joukkonsa onnistuivat kukistamaan Gragnin johtamat 15 000 sotilasta. Perinteen mukaan Ahmadia haavoitti kuolettavasti portugalilainen muskettisoturi nimeltä João Gallician, joka oli rynnäköinyt yksin muslimien linjoille ja kuoli kostaakseen komentajansa Cristóvão da Gaman puolesta. Kun imaamin sotilaat saivat tietää hänen kuolemastaan, he pakenivat taistelukentältä.
Hänen vaimonsa Bati del Wambara onnistui pakenemaan taistelukentältä turkkilaisten sotilaiden jäännöksen kanssa, ja he palasivat Harariin, jossa hän keräsi hänen seuraajansa. Hän halusi kostaa miehensä kuoleman ja meni naimisiin tämän veljenpojan Nur ibn Mujahidin kanssa sillä ehdolla, että Nur kostaa imaami Ahmadin tappion. Vuonna 1550 Nur lähti jihadiin eli pyhään sotaan itäiseen Abessiniaan Balen ja Hadiyan alankoalueille, mutta Ras Fanu”el torjui hänet. Abessinialaiset käynnistivät rangaistusretkikunnan, joka kaappasi valtavan määrän aarteita ja karjaa, ja he ryöstivät monia kaupunkeja, muun muassa Hararin. 1559 hän hyökkäsi Fatagariin, ja Abessinian keisari Galawdewos käynnisti toisen rangaistusretkikunnan, mutta kaatui taistelussa.
”Etiopiassa ei ole koskaan unohdettu Ahmad Gragnin aiheuttamaa vahinkoa”, kirjoitti Paul B. Henze. ”Jokainen kristitty ylänköläinen kuulee yhä lapsuudessaan tarinoita Gragnista. Haile Selassie viittasi häneen muistelmissaan: ”Olen usein saanut kyläläisiä Pohjois-Etiopiassa osoittamaan Gragnin tuhoamien kaupunkien, linnoitusten, kirkkojen ja luostareiden paikkoja, aivan kuin nämä katastrofit olisivat tapahtuneet vasta eilen.”” Useimmille somaleille Ahmad on kansallissankari, joka taisteli Abessinian hyökkäystä vastaan heidän muinaisilla alueillaan.
Ahmadin hyökkäys Abessiniaan kuvataan yksityiskohtaisesti Ahmadin seuraajan Sihab ad-Din Admad ibn ”Abd-al-Qadirin arabiaksi kirjoittamassa Futuh al-habašassa (”Etiopian valloitus”), jonka nykyinen versio on epätäydellinen ja kattaa vain vuoden 1537 ja jossa kerrotaan imaamin hyökkäyksistä Tanajärven saarille. Tutkimusmatkailija Richard Burton väitti, että toinen osa löytyisi ”Mochasta tai Hudaydahista”, mutta myöhemmistä tutkimuksista huolimatta kukaan muu ei ole ilmoittanut nähneensä kopiota tästä toisesta osasta. René Basset käänsi säilyneen ensimmäisen osan ranskaksi ja julkaisi sitä vuosina 1897-1901. Richard Pankhurst teki osittaisen englanninkielisen käännöksen osana teosta The Ethiopian Royal Chronicles (Addis Abeba: Oxford University Press, 1967), ja Paul Lester Stenhousen tekemä täydellinen käännös Futuh al-habašasta julkaistiin Tsehain kustantamana vuonna 2003 (ISBN 978-0-9723172-5-2).
lähteet
