Kālidāsa
gigatos | 5 helmikuun, 2022
Yhteenveto
Kalidasa (कालिदास, IAST: Kālidāsa, kirjaimellisesti ”Jumalattaren Kalin palvelija”) oli muinaisen Intian näytelmäkirjailija ja runoilija, joka kirjoitti sanskritiksi. Kalidasan teokset symboloivat klassisen intialaisen kulttuurin kukoistusta. Kalidasan draama Shakuntala oli yksi ensimmäisistä itämaisen kirjallisuuden teoksista, jotka käännettiin eurooppalaisille kielille, ja se toi itämaisen kirjallisuuden Eurooppaan.
Kalidasan elinaikaa ja -olosuhteita ei tunneta. Tuosta ajasta ei ole säilynyt yhtään runoilijaan liittyvää asiakirjaa. Myöskään hänen aikalaisensa ja jälkeläisensä eivät mainitse häntä. Hänestä tunnetaan kansantaruja, mutta niiden sisältämiin tietoihin ei voi luottaa. Ainoa tapa tehdä oletuksia Kalidasan elämästä on analysoida hänen teoksiaan, kieltään ja hahmojaan historiografisesti. Hänen teostensa kirjoittajasta ei ole mitään faktatietoja. Vaikeutena on myös se, että tuon aikakauden Intiasta on yleisesti ottaen hyvin vähän historiallisia asiakirjoja, ja legendojen määrä ylittää huomattavasti luotettavien tietojen määrän.
Varhaisin ajanjakso, jolle Kalidasan elämä on ajoitettu, on kahdeksas vuosisata eKr. Hippolyte Fauche on ehdottanut, että runoilija eli Aurinko-dynastian Agnivarnan valtakaudella. Tähän hallitsijaan päättyy Kalidasan Raghuwamsha, joka käsittelee tämän dynastian kuninkaiden historiaa. Toisaalta kansanperinteet yhdistävät Kalidasan elämän Dharan ja Ujjainin alueella Dharassa ja Ujjainissa hallinneen Malavan hallitsijan, kuningas Bhoja Paramaran, valtakauteen noin vuosina 1040-1090. Intialaisessa kirjallisuudessa on jopa apokryfinen (myöhempi) teos, joka kuvaa Kalidasan elämää kyseisessä tuomioistuimessa. Tämä äärimmäinen kehys (8. vuosisata eKr. – 11. vuosisata jKr.) on nyt kaventunut tarkemmaksi.
Kalidasan draamoissa ja muissa teoksissa ei ole suoria viitteitä niiden sävellysajankohdasta. Kreikkalaisten orjattarien mainitseminen viittaa suhteellisen myöhäiseen ajankohtaan, ja joidenkin hahmojen puheiden prakrit-muodot osoittavat, että ne ovat ajallisesti kaukana kuningas Ashokan eli Piyadasin kirjoituskielestä. On kuitenkin kyseenalaista, että Kalidasa eli yhdellätoista vuosisadalla, sillä muiden tämän vuosisadan kirjailijoiden teokset osoittavat selvästi kirjallisuuden taantumista, kun taas Kalidasan draamat edustavat intialaisen runouden huippua.
Tarkempi vaihteluväli perustuu seuraaviin oletuksiin. Malavika ja Agnimitra -näytelmän yksi päähenkilöistä on kuningas Agnimitra. On selvää, että Kalidasa saattoi luoda näytelmän henkilökohtaisesta elämästään vasta jonkin aikaa myöhemmin. Koska kuninkaan valtakausi tunnetaan (149-141 eKr.), Kalidasan elämän alaraja on aikaisintaan toisella vuosisadalla eKr. Yläraja määräytyy Aihole-kirjoitusten vuosiluvun 634 perusteella. Sen perusteella, mitä se kertoo Kalidasasta runouden klassikkona, ylärajaksi voidaan asettaa 6. vuosisata.
Eräässä intialaisessa säkeistössä Kalidasa asetetaan kuningas Vikraman tai Vikramadityan hoviin Ujjainiin yhdessä hänen hovinsa muiden ”yhdeksän helmen” – yhdeksän kuuluisan kirjailijan ja oppineen – kanssa. Yleisen version mukaan tämä aika kuului ensimmäiselle vuosisadalle eKr. Tutkijat ovat kuitenkin kiistäneet tämän version: paitsi että nämä yhdeksän kuuluisuutta näyttivät eläneen eri aikoina, myös kuningas Vikramadityan henkilöllisyys on kyseenalainen, sillä tässä tarkoitetaan todennäköisesti titteliä ”Vikramaditya”, ja tätä titteliä käytti useampi kuin yksi muinaisen Intian kuningas. Tällä hetkellä eniten kannatusta saaneen hypoteesin mukaan Vikramaditya oli kuningas Chandragupta II, joka hallitsi vuosina 380-413. Gupta-valtakunta saavutti hänen alaisuudessaan kukoistuskautensa, mikä useimmiten tarkoittaa myös taiteen kukoistusta. Chandragupta II saattoi olla sen runoilijan suojeluspyhimys, josta keskiaikainen intialainen perinne kertoo.
Kalidasan sijoittaminen ensimmäiselle vuosisadalle eKr. herättää epäilyksiä myös siksi, että silloin olisi ollut syytä odottaa, että hänen draamojensa ja toisen intialaisen draamakirjailijan, Bhavabhutin, teosten välillä olisi ollut kulttuurihistoriallisessa ja historiallisessa mielessä suuria eroja, sillä Bhavabhutin sijoittaminen kahdeksannelle vuosisadalle on melko vakiintunut. Molempien sisältö osoittaa niiden suhteellisen läheisen syntyajan. Hollantilainen sanskritisti Kern viittaa Kalidasan oletetun aikalaisen, tähtitieteilijä Varahamihiran teoksista saatavien astrologisten tietojen perusteella jälkimmäisen ajoittamiseen 6. vuosisadan alkupuoliskolle. Kalidasaan sovellettuna tämä oletus on sopusoinnussa jo mainitun Kalidasan ja Bhavabhutin läheisyyden kanssa.
Myös eteläiset buddhalaiset ajoittavat Kalidasan ehdottomasti 6. vuosisadalle. Intian kronologiaa käsittelevistä teoksistaan tunnettu Ferguson ajoittaa myös Kalidasan 6. vuosisadalle, mutta viime aikoina Fergusonin näkemykset kuningas Vikraman aikakaudesta ovat horjuneet suuresti. Jacobi päättelee Kalidasalle omistettujen runojen astrologisten tietojen perusteella, että niiden kirjoittaja ei ole voinut elää ennen vuotta 350.
Vaikka intialainen perinne ajoittaa Kalidasan elämän 1. vuosisadalle eKr., hänen teoksensa yleinen luonne ja erityisesti hänen runotekniikkansa, hänen paljastunut perehtyneisyytensä 4. vuosisadan kreikkalaiseen tähtitieteeseen ja monet muut piirteet johtavat siihen, että eurooppalaiset tutkijat katsovat Kalidasan ajoittuvan 4.-5. vuosisadalle jKr. – Gupta-dynastian aikaan, jonka kuninkaat käyttivät Vikramadityan arvonimeä.
Intialainen kirjallisuudentutkija D.S. Upadhyayn, yksi Intian suurimmista Kalidasan teosten tutkijoista, on tehnyt laajoja tutkimuksia ja antanut lähes tarkat päivämäärät Kalidasan elämästä – 365-445.
Kalidasan legendaarisessa elämäkerrassa hänestä tehdään köyhä, tietämätön paimen, joka meni naimisiin prinsessan kanssa ja sai viisauden ja runouden lahjan Kali-jumalattarelta, joka lepytti häntä (tämä on yleinen länsimainen ja itämainen syklisaatio satujen ”kiertävistä juonista” kuuluisan persoonallisuuden ympärillä keskiaikaisissa elämäkertakirjoissa). Muissa Kalidasta kertovissa tarinoissa, kuten lukuisissa anekdooteissa, jotka kertovat hänen runollisista voitoistaan tietämättömiä brahmaneja ja riehakkaita hovirunoilijoita vastaan, arvostetaan suuresti hänen kirjallista perintöään.
Kalidasan alkuperäpaikkaa ei tunneta. Usein mainitaan muun muassa Udjain, Benares ja Dhar. Joidenkin legendojen mukaan Kalidasa on kotoisin Bengalista, toiset taas Ceylonista tai Kashmirista. D.S. Upadhyaya väittää, että Kalidasa on kotoisin Kashmirista.
Joidenkin legendojen mukaan Kalidasa kuului myös brahmanistisiin varnoihin. Tässä on tiettyä järkeä, sillä brahmanit olivat korkeasti koulutettuja, ja monet kuuluisat oppineet ja kulttuurihenkilöt nousivat heidän riveistään. Sadut Kalidasan paimentolaisuudesta ja hänen avioliitostaan kauniin prinsessan kanssa ovat mitä todennäköisimmin suosittu mytologisointi kuuluisan runoilijan elämästä, vaikka on mahdollista, että Kalidasa joutui vielä raivaamaan tiensä ylöspäin itse, jotta hänet lopulta voitiin lukea aikansa koulutetuimpien ihmisten joukkoon.
Kalidasan aikakaudella runoilijalle asetetut vaatimukset olivat hyvin korkeat. Kirjallisuuden ja kieliteorian sekä muiden taiteiden (tanssi, pantomiimi, musiikki) lisäksi runoilijan oli tunnettava logiikkaa, sotateoriaa, hallinnon perusteita, filosofisia oppeja, tähtitiedettä ja, mikä on tärkeää intialaisessa kulttuurissa, rakkauden tiedettä.
Kalidasan teos on klassisen sanskritin runouden huippua. Kalidasa erottuu muista taiteilijoista tyylinsä hallitsemisen ja luovuuden vapauden ansiosta, minkä ansiosta hän pystyi heijastamaan teoksissaan ihmisluonnon monimutkaisuutta kaikessa rikkaudessaan. Sielullisten impulssien herkkä kuvailu yhdistyi laajamittaiseen näkemykseen aikakautensa kokonaisuudesta. Näin Kalidasan teosten hahmot eivät ole vain eläviä persoonallisuuksia, vaan ne edustavat myös Intian kansan henkeä, joka liittyy maan kulttuuriin ja luontoon.
Kalidasa ei keksinyt teoksissaan mitään uusia tekniikoita, vaan hänen käyttämänsä välineet ovat perinteisiä ja perustuvat klassisen aikakauden alussa, kun Intian kirjallisuudessa alkoi syntyä maallisia tyylilajeja, vakiintuneisiin kaanoneihin. Kalidasan luontainen yksilöllisyys on kuitenkin niin vahva, että hänen runoutensa on värikkäämpi kuin kenenkään muun aikansa runoilijan.
Juuri tämä elävyys ja värikkyys herätti kirjallisuuden Euroopassa kiinnostuksen Shakuntalaa kohtaan sen jälkeen, kun se oli käännetty englanniksi. Antiikin ja heprean kirjallisuuden rikkaudet olivat jo hyvin tunnettuja, mutta intialaisen kirjallisuuden aarteita ei ollut vielä havaittu. Intian henkiset arvot, jotka ovat yhtä tärkeitä kuin antiikin Kreikan ja Rooman henkiset arvot ja jotka sisäisen rakenteensa monimutkaisuudessa toisinaan ylittävät ne, paljastuivat Kalidasan teoksen kautta eurooppalaiselle kulttuurille verrattomassa omaperäisyydessään.
Kalidasalle on liitetty monia teoksia, jotka ovat luonteeltaan ja ansioituneisuudeltaan joskus hyvin erilaisia. Tämä seikka liittyy ilmeisesti siihen, että on olemassa useita kirjailijoita, joilla on tämä nimi, joka on edelleen käytössä hindujen keskuudessa. Kaikista näistä teoksista eurooppalainen tieteellinen kritiikki tunnustaa Kalidasalle epäilemättä kuuluviksi vain kolme draamaa: Shakuntala, Vikramorvashi, Malavika ja Agnimitra sekä kolme suurta runoa: kaksi eeppistä, Raghuvamsha ja Kumarasambhava, ja yksi lyyrinen, Meghaduta.
Lue myös, elamakerrat – Yrjö V
Aikakausi
Kalidasa eli ja työskenteli antiikin Intian klassisen kulttuurin kulta-aikana. Gupta-valtakunta saavutti valtansa yhdistämällä aiemmin hajanaiset alueet yhdeksi kokonaisuudeksi. Sitä suojellaan jonkin aikaa ulkomaisilta hyökkäyksiltä, ja näin talous ja kulttuuri saavat mahdollisuuden kehittyä. Guptan aikakausi symboloi siirtymistä feodalismiin ja yhteiskunnan perustavanlaatuisten muutosten läpikäymistä.
Koko intialaiselle kulttuurille on ominaista sen konservatiivisuus. Uudet suuntaukset eivät aiheuta vallankumouksellisia muutoksia, vaan ne sulautuvat olemassa oleviin käsityksiin ja elävät niiden rinnalla. Muinaiset uskomukset voivat säilyä niin kauan kuin haluavat ilman, että ne katoavat ajan myötä, mikä tekee intialaisesta kulttuurista niin monimutkaisen ja erikoisen, josta se tunnetaan.
Guptojen aikakaudella Intian luokkajärjestelmä on jossain määrin heikentynyt ja siirtynyt kastijärjestelmään. Vaikka tuon ajan kirjallisuus heijastelee varna-hierarkiaa kyseenalaistamattomalla kunnioituksella, tietty vapautuminen muinaisten aikojen dogmeista antaa Intian kansan hienoimmille luoville ilmauksille mahdollisuuden avautua.
Toinen tuon ajan intialaisen kulttuurin, kuten muidenkin aikakausien, erityispiirre oli sen syvin yhteys uskontoon. Uskonto nousi etualalle kaikkialla: jokapäiväisessä elämässä, yhteiskunnassa ja sosiaalisissa suhteissa. Intialainen kulttuuri on yhtä lailla mytologian läpäisemä kuin sen yhteiskuntajärjestys, jota kastijako jäsentää. Valtavat väestömassat, jotka elivät käytännössä primitiivisen yhteisöjärjestelmän oloissa, olivat arkaaisen maailmankatsomuksen pysyvä lähde, ja vaikka eliitti olisi saavuttanut minkä korkean kehitystason tahansa, se ei voinut irrottautua näistä juurista. Kalidasan aikakaudella syntyy hindulaisuus, joka korvaa brahmanismin. Hindulaisuus omaksuu kansanuskomuksia, muuntaa muinaisia kultteja, tuhoaa brahmanismin korkkimaista maailmaa ja pyrkii pitämään itsensä koskemattomana alempiarvoisilta vaikutteilta.
Yksi tärkeimmistä antiikista hindulaisuuteen tulleista motiiveista on askeesi. Tuon ajan kirjallisuudessa yleinen kertomus kertoo voimakkaiden mystisten voimien hankkimisesta niille, jotka ovat kulkeneet lihan synninpäästön tietä. Jumalat lähettävät vanhurskaat miehet viettelemään kauniita neitoja – tästä tulee yksi klassisen sanskritinkielisen kirjallisuuden suosituimmista motiiveista. Askeettisuus ja eroottisuus, jotka intialaisessa maailmankuvassa esiintyvät helposti rinnakkain, leviävät laajalle.
Uskonnossa ja sen myötä taiteessa kehittyi myös bhakti-käsitteitä (rakkaus Jumalaan keinona saavuttaa autuus), maailmankaikkeuden syklinen luonne ja karma. Kalidasan teoksissa maailman loppu kalpan lopussa on jo läsnä, mutta ajatus alati toistuvista syntymistä ja kuolemista oli vielä täysin kehittymättä tulevaisuudessa.
Klassisen intialaisen kirjallisuuden ”kultakauden” huipentumana Kalidasan teos oli myös sen päätös. Gupta-valtakunnan ei ollut määrä kestää kauan. Sotaisien heimojen hyökkäykset ja sisäiset riidat johtivat sen nopeaan rappioon, jota seurasi feodaalisten ryhmittymien, sodankäynnin ja ulkomaisten valloitusten synkkä aikakausi Intiassa. Kaikki tämä näkyy kirjallisuudessa – Kalidasan jälkeen sanskritin kieli osoittaa taantumisen merkkejä, eikä se enää koskaan saavuta entisiä korkeuksiaan. Sanskritin kirjallisuus korvataan uusilla kielillä kirjoitetulla kirjallisuudella.
Lue myös, sivilisaatiot – Delhin sulttaanikunta
Luovuuden edellytykset
Kalidasa-kaudella kirjallisuus muuttuu maallisemmaksi. Menneisyyden monumentaaliset eeppiset teokset ovat antamassa tilaa teoksille, jotka ovat lähempänä todellista elämää. Niiden kirjoittajat eivät ole enää nimettömiä kuten ennen. Kirjallisuudesta itsestään tulee tarkastelun ja tutkimuksen kohde. Draaman kehityksestä tulee kansan luovien voimien elpymisen symboli, ja se on mahdollista vain sivilisaatiossa, joka on historiallisesti korkealla tasolla. Draaman laji on syntynyt kansan rituaalisista perinteistä, Intian suosituista julkisista eeposten lausunnoista. Kalidasan elinaikaan dramaattinen taide oli saavuttanut vakavan kehitysvaiheen. Klassinen intialainen teatteri oli kehittynyt ensimmäisen vuosituhannen puoliväliin mennessä eaa., ja runoilija saattoi hyödyntää edeltäjiensä rikasta kokemusta. Oletettavasti Kalidasa tunsi Natyashastran, vanhimman teatteritaidetta käsittelevän teoksen. Lähellä Kalidāsan elämän aikaa työskenteli Bhamaha, ensimmäinen intialainen kirjallisuusteoreetikko, joka tunnetaan teoksestaan Kāvyālaṅkāra (Kavyalankara).
On hyvin vaikeaa puhua minkään intialaisen kirjailijan suorasta vaikutuksesta Kalidasan työhön, koska on vaikea määrittää Kalidasan elämän- ja työaikaa. Valmikille omistettu Ramayana on vaikuttanut jonkin verran, ja sen jälkiä on nähtävissä mestarin teoksissa, mutta se on sävelletty vuosisatoja aikaisemmin. Malavikan ja Agnimitran johdannossa Kalidasa mainitsee edeltäjinään Bhasan, Kaviputran ja Saumillan, mutta heidän elämästään ja teoksistaan tiedetään vain vähän.
Ehkä ainoa runoilija, joka kirjoitti sanskritiksi ja eli lähellä Kalidasan aikaa, on Ashwaghosha, Buddhasta kertovan eeppisen runon ”Buddhan elämä” (Buddhacarita) kirjoittaja. Ashwaghoshan teoksissa klassisen sanskritin runouden kieli ja tyyli olivat jo vakiintuneet. Muita teoksia, jotka Kalidasa on todennäköisesti tuntenut, ovat muun muassa seuraavat: ”Panchatantra, joka on omistettu Vishnu Sharmalle, Aryaśuran Jatakamalalle ja kuuluisan Kamasutran kirjoittajan Vatsyanan proosalle.
Lue myös, tarkeita_tapahtumia – Karl Marx
”Shakuntala”
Näytelmäkirjailija Kalidasa on eepos- ja sanoittaja Kalidasan yläpuolella. Niiden kärjessä on ”Oppinut Shakuntala” tai yksinkertaisesti ”Shakuntala”, joka on natakan eli ylimmän draaman esimerkki. Se on tarina kuningas Dushyantan ja Shakuntalan, nymfi Menakan ja tietäjä Vishwamitran tyttären keskinäisestä rakkaudesta. Rakastunut ja unelmiinsa vaipunut Shakuntala ei huomaa pyhän, Veda-oppineen Durvasan lähestymistä ja saa näin aikaan hänen vihansa. Durvasa langettaa hänelle kirouksen: kuningas Dushyanta unohtaa hänet ja muistaa hänet vasta, kun näkee hänen antamansa sormuksen. Tämä kirous, joka jää Shakuntalalle salaiseksi, muodostaa näytelmän dramaattisen juonen. Kuningas työntää rakastettunsa pois, ja vasta erilaisten käänteiden ja koskettavien kohtausten jälkeen hän näkee sormuksensa; hän muistaa menneisyyden, ja kun hän tapaa Indran taivaalla Shakuntalan, joka on tällä välin synnyttänyt pojan, hän yhdistyy tämän kanssa ikuisiksi ajoiksi.
Draama on saatavilla kahdessa luettelossa, jotka on nimetty sen mukaan, millä käsikirjoituksella ne on kirjoitettu: devanagari ja bengali. Ensimmäinen on lyhyempi kuin toinen. Devanagari-luettelo perustuu Byotlingkan (Monier Williams”a) ja englanninkielisen käännöksen (Jivananda Vidyasagara (Kalkutta, 1880)) painoksiin.
Kirjalliset käännökset tästä luettelosta: englanniksi Monier Williains (Hertford 1855, ylellinen painos), ranskaksi A. Bergaigne ja P. Lehugeur (P. 1884), saksaksi E. Meyer (Hildburghausen 1867), Lobedanz (7. painos Leipzig 1884), F. Rückert (1885).
Bengalin luettelon on julkaissut Richard Pischel (jonka englanninkielisen käännöksen on tehnyt Jones (L. 1789), saksankielisen Fritze (Chemnitz 1877) ja muut. Fritze (Chemnitz 1877) ja muut. Tarkkuudeltaan parhaita ovat Betlingkin ja Fritzen käännökset. Venäläisen käännöksen on julkaissut A. Putyata (Moskova, 1879), tanskalaisen käännöksen A. Putyata (Moskova, 1879). Martin Hammerich (Kööpenhamina, 1879).
Kuuluisa venäläinen historioitsija ja kirjailija Nikolai Karamzin, joka käänsi ”Shakuntalan” englannista venäjäksi vuonna 1792, oli ensimmäinen, joka tutustutti venäläiset Kalidasan teoksiin. Käännöksen esipuheessa hän totesi:
”Luova henki ei asu vain Euroopassa, vaan se on maailmankaikkeuden kansalainen. Ihminen on kaikkialla ihminen; kaikkialla hänellä on herkkä sydän, ja mielikuvituksensa peilissä hän sovittaa yhteen taivaan ja maan. Luonto on kaikkialla hänen opettajansa ja hänen nautintojensa tärkein lähde…
Lue myös, elamakerrat – Marcel Duchamp
”Vikramorvashi” ja ”Malavika ja Agnimitra”…
Kalidasan seuraavan draaman, Vikramorvashin, aiheena on myytti nymfi Urvashin ja kuningas Pururavan keskinäisestä rakkaudesta, joka esiintyy jo Vedoissa. Kalidasan kolmannen draaman Malavika ja Agnimitra aiheena on kuningas Agnimitran ja Malavikan, hänen vaimonsa kuningatar Dharinin palvelijattaren Malavikan välinen kevyt rakkaussuhde. Mustasukkainen kuningatar kätkee kauniin palvelijattarensa miehensä silmiltä, joka kuitenkin onnistuu avautumaan hänelle ja saamaan vastakaikua huolimatta Dharinin ja toisen kuningattaren, Iravatin, kaikenlaisista tempuista ja juonista. Näytelmän lopussa Malavikan kuninkaallinen alkuperä paljastuu, joten tärkein este rakastavaisten liiton tieltä poistuu ja kaikki päättyy yhteiseksi hyväksi.
Kalidasan teoksesta ”Malavika ja Agnimitra” on kiistelty pitkään, mutta sen on todettu todistetusti kuuluvan hänelle. Painokset: O. Tullberg (Bonn, 1840), Shankar Pandit (Bombay, 1869, 2. painos 1889), Taranatha Tarkavacaspati (Kalkutta, 1870), Bollensen (Pietari, 1879). Käännökset: englanniksi S. N. Tawney (saksaksi. A. Weber (ranskaksi R. E. Foucaux, Pariisi 1877). Kaikkien kolmen draaman italialainen käännös: A. Marozzi, ”Teatro di Calidasa” (on hyvin epätodennäköistä, että Kalidasa olisi Nalodaya-runon (ib. 87) kirjoittaja, joka epäilemättä kuuluu myöhempään vaiheeseen intialaisessa kirjallisuudessa). Samaa on sanottava Shroutabodhasta, sanskritin metriikkaa käsittelevästä tutkielmasta (ks. ”Sroutabodna, traite de prosodie sanscrite”, in Journ Asiat. IV, 1854, ot. П. 1855).
Merkuriuksen kraatteri on nimetty Kalidasan mukaan.
lähteet
