Élisabeth Vigée Le Brun

Alex Rover | 23 syyskuun, 2022

Yhteenveto

Élisabeth Vigée Le Brun, joka tunnettiin myös nimillä Élisabeth Vigée, Élisabeth Le Brun tai Élisabeth Lebrun, syntyi Élisabeth Louise Vigée 16. huhtikuuta 1755 Pariisissa ja kuoli samassa kaupungissa 30. maaliskuuta 1842, oli ranskalainen taidemaalari, jota pidettiin aikansa suurena muotokuvataiteilijana.

Sitä on verrattu Quentin de La Touriin tai Jean-Baptiste Greuzeen.

Hänen taiteensa ja poikkeuksellinen uransa tekevät hänestä 1700-luvun lopun mullistusten, Ranskan vallankumouksen ja restauraation etuoikeutetun todistajan. Kiihkeä rojalisti, hän oli peräkkäin Ranskan hovin, Marie-Antoinetten ja Ludvig XVI:n, Napolin kuningaskunnan, Wienin keisarin hovin, Venäjän keisarin ja restauraation maalari. Hänet tunnetaan myös useista omakuvistaan, joista kaksi tyttärensä kanssa.

Lue myös, elamakerrat – Ebenezer Howard

Lapsuus

Hänen vanhempansa Louis Vigée, pastellisti ja Académie de Saint-Lucin jäsen, ja Jeanne Maissin, talonpoika, avioituivat vuonna 1750. Élisabeth-Louise syntyi vuonna 1755; nuorempi veli, Étienne Vigée, josta tuli menestyvä näytelmäkirjailija, syntyi kaksi vuotta myöhemmin.

Élisabeth syntyi Pariisin Rue Coquillière -kadulla, ja hänet kastettiin Saint-Eustachen kirkossa Pariisissa, minkä jälkeen hänet annettiin sairaanhoitajan hoitoon. Porvaristossa ja aristokratiassa ei ollut vielä tapana kasvattaa lapsia itse, joten lapsi annettiin Épernonin lähistöllä asuvien talonpoikien hoitoon.

Hänen isänsä tuli etsimään häntä kuusi vuotta myöhemmin ja vei hänet takaisin Pariisiin perheen asuntoon rue de Clérylle.

Elisabeth-Louise meni kolminaisuusluostarin kouluun, rue de Charonne Faubourg Saint-Antoine -kadulla, sisäoppilaaksi saadakseen parhaan mahdollisen koulutuksen. Tästä iästä lähtien hänen varhaiskypsä piirustuslahjakkuutensa ilmeni hänen vihkoissaan ja koulun seinillä.

Louis Vigée innostui eräänä päivänä ihmelapsi-tyttärensä piirroksesta, joka oli piirros parrakas mies. Sitten hän ennusti, että hänestä tulisi taidemaalari.

Vuonna 1766 Elisabeth-Louise jätti luostarin ja muutti vanhempiensa luo.

Hänen isänsä kuoli onnettomuudessa verenmyrkytykseen nieltyään kalanluun 9. toukokuuta 1767. Vasta kaksitoistavuotiaalla Elisabeth-Louisella kesti kauan päästä surustaan yli, ja sitten hän päätti omistautua intohimoilleen: maalaamiselle, piirtämiselle ja pastellitaiteelle.

Hänen äitinsä avioitui uudelleen 26. joulukuuta 1767 varakkaan mutta kitsasjaloisen jalokivikauppias Jacques-François Le Sèvren kanssa (Elisabeth-Louisen suhde isäpuoleensa oli hankala).

Lue myös, elamakerrat – Mindaugas

Koulutus

Elisabethin ensimmäinen opettaja oli hänen isänsä Louis Vigée. Hänen kuolemansa jälkeen toinen maalari, perheen paras ystävä ja aikanaan historiamaalarina tunnettu Gabriel-François Doyen, kannusti häntä jatkamaan pastelli- ja öljyvärimaalausta, ja hän noudatti tätä neuvoa.

Elisabeth Vigée meni varmasti Doyenin neuvojen perusteella vuonna 1769 taidemaalari Gabriel Briardin luokse, joka oli tämän tuttava (hänellä oli ollut sama mestari, Carl van Loo). Briard oli Kuninkaallisen maalausakatemian jäsen ja antoi mielellään oppitunteja, vaikka hän ei vielä ollutkaan professori. Hän oli keskinkertainen taidemaalari, mutta ennen kaikkea hänellä oli maine hyvänä piirtäjänä, ja hänellä oli myös työhuone Louvressa; Elisabeth edistyi nopeasti ja oli jo alkanut tehdä itselleen mainetta.

Louvressa hän tapasi Joseph Vernetin, joka oli kuuluisa taiteilija kaikkialla Euroopassa. Hän oli yksi Pariisin kysytyimmistä taidemaalareista, ja hänen neuvonsa olivat arvovaltaisia, eikä hän olisi jättänyt niitä antamatta.

”Noudatin jatkuvasti hänen neuvojaan, sillä minulla ei koskaan ollut varsinaista mestaria”, hän kirjoittaa muistelmissaan.

Joka tapauksessa Vernet, joka omisti aikansa ”Mlle Vigéen” kouluttamiseen, ja Jean-Baptiste Greuze huomasivat hänet ja neuvoivat häntä.

Nuori tyttö maalasi lukuisia kopioita mestareiden mukaan. Hän ihailee Luxemburgin palatsin mestariteoksia; lisäksi näiden taidemaalareiden maine avaa kaikki Pariisin ruhtinaallisten ja aristokraattisten yksityiskokoelmien ovet, joissa hän voi rauhassa opiskella suuria mestareita, kopioida Rembrandtin, Van Dyckin tai Greuzen päitä, opiskella puolisävyjä sekä pään korostettujen osien rappeutumia. Hän kirjoittaa:

”Minua voisi verrata mehiläiseen, niin paljon tietoa on kerätty…”.

Koko elämänsä ajan tämä tarve oppia ei jätä häntä, koska hän ymmärsi, että lahjan eteen on tehtävä työtä. Hän sai jo tilauksia muotokuvien maalaamiseen ja alkoi ansaita elantonsa.

Hän maalasi ensimmäisen tunnustetun kuvansa vuonna 1770, muotokuvan äidistään (Madame Le Sèvre, o.s. Jeanne Maissin, yksityiskokoelma). Koska hänen iässään ei ollut paljon toiveita päästä Kuninkaalliseen maalaustaiteen ja kuvanveiston akatemiaan, joka oli arvostettu mutta konservatiivinen instituutio, hän esitteli useita maalauksiaan Académie de Saint-Lucille, jonka viralliseksi jäseneksi hän liittyi 25. lokakuuta 1774.

Lue myös, taistelut – Tannenbergin taistelu (1410)

Häikäisevä ura

Vuonna 1770 dauphin Louis-Auguste, tuleva Ludvig XVI, kuningas Ludvig XV:n pojanpoika, avioitui Versaillesissa Itävallan Marie-Antoinetten kanssa, joka oli keisarinna Maria Teresian tytär.

Samaan aikaan Le Sèvre-Vigéen perhe muutti Hôtel de Lubertiin Rue Saint-Honoré -kadulla, Palais-Royalia vastapäätä. Louise-Élisabeth Vigée alkoi maalata tilausmuotokuvia, mutta hänen appensa monopolisoi hänen tulonsa. Hänellä oli tapana tehdä luettelo muotokuvista, jotka hän oli maalannut vuoden aikana. Vuonna 1773 hän maalasi kaksikymmentäseitsemän muotokuvaa. Hän alkoi maalata monia omakuvia.

Hän oli Académie de Saint-Lucin jäsen vuodesta 1774 alkaen. Vuonna 1775 hän tarjosi kaksi muotokuvaa Kuninkaalliselle akatemialle; palkkioksi hän sai d”Alembertin allekirjoittaman kirjeen, jossa ilmoitettiin, että hänet oli hyväksytty Akatemian julkisiin istuntoihin.

Kun hänen appensa vetäytyi liike-elämästä vuonna 1775, perhe muutti rue de Cléry -kadulle Hôtel Lubertin taloon, jonka päävuokralainen oli Jean-Baptiste-Pierre Lebrun, joka toimi maalausten välittäjänä ja restauroijana, antiikkikauppiaana ja taidemaalarina. Hän oli hollantilaisen maalaustaiteen asiantuntija, josta hän julkaisi luetteloita. Hän vierailee suurella mielenkiinnolla Lebrunin galleriassa ja syventää kuvataidettaan. Lebrunista tuli hänen asiamiehensä ja hän hoiti hänen asioitaan. Jo kerran Hollannissa naimisiin mennyt mies kosii tyttöä. Hän oli libertinisti ja uhkapeluri, ja hänellä oli huono maine, ja nuorta taiteilijaa neuvottiin virallisesti olemaan menemättä naimisiin. Halutessaan paeta perhettään hän meni kuitenkin naimisiin 11. tammikuuta 1776 Saint-Eustachen kirkossa intiimissä ympäristössä, jossa oli annettu kaksi avioliittokirjoitusta. Élisabeth Vigéesta tuli Élisabeth Vigée Le Brun.

Samana vuonna hän sai ensimmäisen toimeksiantonsa Provencen kreivin, kuninkaan veljen, hovista, ja 30. marraskuuta 1776 Elisabeth Vigée Le Brun pääsi työskentelemään Ludvig XVI:n hoviin.

Vuonna 1778 hänestä tuli kuningattaren virallinen taidemaalari, ja siksi häntä pyydettiin maalaamaan ensimmäinen muotokuva kuningatar Marie-Antoinettesta.

Samoihin aikoihin hän maalasi seitsemänvuotiaan Antoine-Jean Grosin muotokuvan, avasi akatemian ja opetti.

Hänen yksityisestä kartanostaan tuli muodikas paikka, Elisabeth Vigée Le Brunilla oli menestyksekäs kausi, ja hänen miehensä avasi huutokauppahuoneen, jossa hän myi antiikkiesineitä ja Greuzen, Fragonardin jne. maalauksia. Hän myi muotokuviaan 12 000 frangilla, josta hän sai 6 frangia, ja hänen miehensä pussitti loput, kuten hän sanoo muistelmissaan: ”Minulla oli niin huoleton asenne rahaan, etten pelännyt ottaa sitä. Hän myi muotokuvansa 12 000 frangilla, josta hän sai vain 6 frangia, ja aviomies pussitti loput, kuten hän kertoo muistelmissaan: ”Olin niin huoleton rahan kanssa, että tuskin tiesin sen arvoa.

Elisabeth Vigée Le Brun synnytti 12. helmikuuta 1780 tyttärensä Jeanne-Julie-Louisen. Hän jatkoi maalaamista ensimmäisten supistusten aikana, ja hänen kerrotaan tuskin päästäneen siveltimestään irti synnytyksen aikana. Hänen tyttärestään Juliesta otettiin useita muotokuvia. Toinen raskaus muutamaa vuotta myöhemmin synnytti lapsen, joka kuoli imeväisiässä.

Vuonna 1781 hän matkusti miehensä kanssa Brysseliin osallistumaan ja ostamaan edesmenneen kuvernööri Charles-Alexandre de Lorrainen kokoelman myyntiin; siellä hän tapasi prinssi de Lignen.

Rubensin, jota hän ihaili, innoittamana hän maalasi vuonna 1782 omakuvansa olkihattu päässä (Lontoo, National Gallery). Hänen naismuotokuvansa herättivät Chartresin herttuattaren, veriprinsessan, sympatiaa, ja hän esitteli hänet kuningattarelle, joka oli hänen tarkka aikalaisensa ja joka teki hänestä vuonna 1778 virallisen ja suosikkimaalarinsa. Hän monisti alkuperäiset ja kopiot. Osa maalauksista jäi kuninkaan omaisuudeksi, osa tarjottiin sukulaisille, suurlähettiläille ja ulkomaisille hoveille.

Vaikka hän ei päässyt sisään, hänet otettiin kuninkaalliseen maalaustaiteen ja kuvanveiston akatemiaan 31. toukokuuta 1783 samaan aikaan kilpailijansa Adélaïde Labille-Guiardin kanssa ja vastoin kuninkaan ensimmäisen maalarin Jean-Baptiste Marie Pierren toiveita. Hänen sukupuolensa ja miehensä ammatti maalauskauppiaana olivat kuitenkin vahvoja esteitä, mutta Marie-Antoinetten suojelevan väliintulon ansiosta hän sai tämän etuoikeuden Ludvig XVI:lta.

Vigée Le Brun esitti vastaanottomaalauksen (vaikka häntä ei pyydetty), La Paix ramenant l”Abondance (Rauha tuo runsauden takaisin), joka oli maalattu vuonna 1783 (Pariisi, Louvren museo), jotta hänet otettaisiin historiamaalariksi. Kuningattaren tuella hän salli itselleen julkeuden näyttää peittämätön rintansa, kun taas akateemiset alastonkuvat oli varattu miehille. Hänet hyväksyttiin ilman, että mitään luokkaa olisi määritelty.

Saman vuoden syyskuussa hän osallistui ensimmäistä kertaa Saloniin ja esitteli Marie-Antoinetten, joka tunnettiin nimellä ”à la Rose”: aluksi hän uskalsi esittää kuningattaren gaule-mekossa, joka oli puuvillamussliinia, jota käytettiin yleensä vartalopyyhkeisiin tai sisustukseen, mutta kriitikot skandalisoivat sitä, että kuningatar oli maalattu paita päällään, niin että muutaman päivän kuluttua Vigée Le Brunin oli peruttava muotokuva ja korvattava se identtisellä muotokuvalla, mutta tavanomaisemmassa mekossa. Siitä lähtien hänen maalaustensa hinnat nousivat huimasti.

Hänen nuorempi veljensä Étienne avioitui 19. lokakuuta 1785 Suzanne Rivièren kanssa, jonka veli oli Élisabeth Vigée Le Brunin kumppani maanpaossa vuosina 1792-1801. Hän maalasi valtiovarainministeri Charles Alexandre de Calonnen muotokuvan, josta hänelle maksettiin 800 000 frangia.

Yhtenä hovin lähipiiriin kuuluvana hän oli kuninkaan ja kuningattaren tavoin arvostelun ja panettelun kohteena. Enemmän tai vähemmän perusteltujen huhujen mukaan Vigée Le Brunilla oli suhde ministeri Calonnen, mutta myös kreivi de Vaudreuilin (jonka kirjeenvaihto hänen kanssaan julkaistiin) ja taidemaalari Ménageot”n kanssa.

Lue myös, taistelut – San Jacinton taistelu

1700-luvun muotokuvaus

Ennen vuotta 1789 Élisabeth Vigée Le Brunin työ koostui 1700-luvun jälkipuoliskolla muodissa olleista muotokuvista, jotka oli tehty varakkaille ja aristokraattisille asiakkaille, jotka muodostivat hänen asiakaskuntansa. Elämäkerturinsa Geneviève Haroche-Bouzinacin mukaan Vigée Le Brun oli ”kaunis nainen, jolla oli miellyttävä käytös ja iloinen keskustelu, hän soitti soitinta, oli hyvä näyttelijä, hänellä oli sosiaalisia taitoja, jotka helpottivat hänen integroitumistaan sosiaalisiin piireihin, ja hänellä oli suuri lahjakkuus muotokuvataiteilijana, joka osasi imarrella mallejaan…”. Marc Fumarolille Vigée Le Brunin muotokuvat ovat jatkoa salonkikeskustelun taiteelle, jossa ihmiset esittäytyvät parhaassa mahdollisessa valossaan, kuuntelevat ja seurustelevat naisellisessa maailmassa kaukana maailman melusta. Vigée Le Brunin maalaukset ovat yksi ”au naturel” -maalaustaiteen huipuista.

Hän kirjoitti veljentyttärelleen lyhyen tekstin Neuvoja muotokuvien maalaamiseen.

Hänen naisten muotokuvistaan mainittakoon Marie-Antoinette (Catherine Noël Worlee (tuleva Talleyrandin prinsessa), jonka hän maalasi vuonna 1783 ja joka oli esillä Pariisin taidegrafiikan salongissa samana vuonna, Ludvig XVI:n sisar Madame Elisabeth, Artois”n kreivin vaimo sekä kaksi kuningattaren ystävää, Lamballen prinsessa ja Polignacin kreivitär. Vuonna 1786 hän maalasi (samanaikaisesti?) ensimmäisen omakuvansa tyttärensä kanssa (ks. jäljempänä) sekä muotokuvan Marie-Antoinettesta ja hänen lapsistaan. Molemmat maalaukset olivat esillä saman vuoden Pariisin salongissa, ja yleisö ylisti juuri omakuvaa tyttären kanssa.

Vuonna 1788 hän maalasi mestariteoksensa: Maalari Hubert Robertin muotokuva.

Kuuluisuutensa huipulla hän järjesti Pariisissa rue de Cléryllä sijaitsevassa kartanossaan, jossa hän kerran viikossa viihdytti yläluokan seurapiirejä, ”kreikkalaisen illallisen”, joka sai laajaa julkisuutta sen sisältämän pröystäilyn vuoksi ja johon hänen epäiltiin käyttäneen omaisuuden.

Pariisissa liikkui kirjeitä ja herjauksia, joilla pyrittiin todistamaan hänen suhteensa Calonneen. Häntä syytettiin kultaisesta paneloinnista, tulen sytyttämisestä seteleillä ja aloe-puun polttamisesta takassaan, ja illallisen 20 000 frangin kustannuksista ilmoitettiin kuningas Ludvig XVI:lle, joka raivostui taiteilijalle.

Lue myös, elamakerrat – Gustave Courbet

Vallankumous

Kesällä 1789 Elisabeth Vigée Le Brun oli Louveciennesissa kreivitär du Barryn, Ludvig XV:n viimeisen rakastajattaren, jonka muotokuvan hän oli aloittanut, luona, kun naiset kuulivat Pariisin tykkien jyrinän. Entisen suosikin kerrotaan huudahtaneen: ”Jos Ludvig XV olisi elossa, kaikki tämä ei varmasti olisi ollut näin”.

Hänen yksityinen kartanonsa ryöstetään, ja sans-culottes kaataa rikkiä hänen kellareihinsa ja yrittää sytyttää ne tuleen. Hän hakeutui arkkitehti Alexandre-Théodore Brongniartin luo.

Lokakuun 5. ja 6. päivän välisenä yönä 1789, kun kuninkaallinen perhe palautettiin väkisin Pariisiin, Elisabeth lähti pääkaupungista tyttärensä Julien, kotiopettajattarensa ja sadan louis”n kanssa jättäen jälkeensä aviomiehensä, joka rohkaisi häntä pakenemaan, maalauksensa ja miljoona frangia, jotka hän oli ansainnut aviomieheltään, jättäen mukanaan vain 20 frangia, kuten hän kirjoitti muistelmissaan.

Myöhemmin hän sanoi Ancien Régimen lopusta: ”Naiset hallitsivat silloin, vallankumous syrjäytti heidät.

Hän lähtee Pariisista Lyoniin työläiseksi naamioituneena, ylittää Mont Cenisin ja saapuu Savoijiin (joka oli tuolloin Sardinian kuningaskunnan hallussa), jossa eräs postimies tunnistaa hänet ja tarjoaa hänelle muulia:

Lue myös, elamakerrat – Kim Jong-il

Exile

Hän saapui Roomaan marraskuussa 1789. Vuonna 1790 hänet otettiin vastaan Uffizin galleriassa omakuvallaan, joka oli suuri menestys. Hän lähetti teoksia Pariisiin Saloniin. Taiteilija lähtee suurelle kiertomatkalle ja asuu Firenzen, Rooman, jossa hän tapaa Ménageot”n, ja Napolin välillä Talleyrandin ja Lady Hamiltonin kanssa, sitten Venetsiassa Vivant Denonin, Louvren ensimmäisen johtajan, kanssa. Hän halusi palata Ranskaan, mutta vuonna 1792 hänet kirjattiin siirtolaisten luetteloon ja hän menetti näin kansalaisoikeutensa. Hän jätti omakuvan Accademia di San Lucaan (San Lucan kansalliseen akatemiaan): Autorittrato – omakuva. 1790. Öljy kankaalle, cm. 42 x 59. Ilmoitus 0342. Hän lähti Roomasta Venetsiaan 14. helmikuuta 1792. Etelän armeijan palatessa Savoijiin ja Piemonteen hän lähti Itävallan Wieniin, josta hän ei ajatellut lähteä ja jossa hän nautti kuningatar Marie-Antoinetten entisenä maalarina keisarillisen perheen suojelusta.

Pariisissa Jean-Baptiste Pierre Lebrun myi koko yrityksensä vuonna 1791 välttääkseen konkurssin, kun taidemarkkinat olivat romahtaneet ja menettäneet puolet arvostaan. Jacques-Louis Davidin läheinen ystävä pyysi vuonna 1793 tuloksetta, että hänen vaimonsa nimi poistettaisiin siirtolaisten luettelosta. Hän julkaisi kirjasen: Précis Historique de la Citoyenne Lebrun. Jean-Baptiste-Pierre joutuu lankonsa Étiennen tavoin vankilaan muutamaksi kuukaudeksi.

Jean-Baptiste-Pierre vetosi vaimonsa hylkäämiseen ja pyysi ja sai avioeron vuonna 1794 suojellakseen itseään ja säilyttääkseen omaisuutensa. Samaan aikaan hän arvioi vallankumouksen aikana aristokratialta takavarikoituja kokoelmia, joista hän laati luettelot ja julkaisi Observations sur le Muséum National -teoksen, joka oli esikuva Louvren museon kokoelmista ja organisaatiosta, jonka asiantuntija hänestä tuli. Sen jälkeen hän julkaisi vuoden III (1795) taidetoimikunnan sijaisena Essai sur les moyens d”encourager la peinture, la sculpture, l”architecture et la gravure -kirjan. Niinpä Madame Vigée Le Brunin ja hänen tyttärensä äitiysmaalaus (noin 1789), jonka oli tilannut kuninkaan rakennusten johtaja kreivi d”Angivillier ja jonka Le Brun takavarikoi, tuli osaksi Louvren kokoelmia.

Elisabeth-Louise matkustaa ympäri Eurooppaa voitokkaana.

Lue myös, historia-fi – Guadalcanalin taistelu

Venäjällä (1795-1801)

Venäjän suurlähettilään kutsusta Elisabeth Vigée Le Brun matkusti Venäjälle, jota hän piti toisena kotimaanaan. Vuonna 1795 hän oli Pietarissa, jossa hän viipyi useita vuosia venäläisen yläluokan tilausten ja keisarinnalle ja tämän pojalle läheisen Gabriel-François Doyenin tuen ansiosta. Erityisesti hän asui kreivitär Saltykoffin luona vuonna 1801.

Euroopan suurten hovien kutsumana ja elättääkseen itsensä hän maalasi jatkuvasti.

Hän kieltäytyy lukemasta uutisia, koska hän kuulee terrorin aikana giljotoitujen ystäviensä teloituksesta. Hän saa tietää muun muassa rakastajansa Doyenin kuolemasta, joka on vuonna 1759 Versaillesissa syntyneen Gabriel-François”n serkku, joka oli Marie-Antoinetten kokki kymmenen vuoden ajan.

Vuonna 1799 kaksisataa viisikymmentäviisi taiteilijaa, kirjailijaa ja tiedemiestä pyysi hakemistoa poistamaan hänen nimensä siirtolaisten luettelosta.

Vuonna 1800 hänen paluunsa nopeutui äidin kuoleman vuoksi Neuillyssä ja hänen tyttärensä Julien avioliiton vuoksi Pietarin keisarillisten teattereiden johtajan Gaëtan Bertrand Nigrisin kanssa, mitä hän ei hyväksynyt. Se on hänelle sydänsuruja. Pettyneenä aviomieheensä hän oli perustanut koko tunne-elämänsä tyttärensä varaan. Nämä kaksi naista eivät koskaan päässeet täysin sovintoon.

Oltuaan lyhyen aikaa Moskovassa vuonna 1801 ja sen jälkeen Saksassa hän pystyi palaamaan Pariisiin täysin turvallisesti, sillä hänet oli poistettu maastamuuttajien luettelosta vuonna 1800. Hänet toivotettiin tervetulleeksi Pariisiin 18. tammikuuta 1802, jossa hän tapasi miehensä, jonka kanssa hän asui saman katon alla.

Lue myös, elamakerrat – Andrew Jackson

Pariisin, Lontoon ja Sveitsin välillä (1802 -1809)

Vaikka lehdistö toivotti Elisabethin paluun tervetulleeksi, hänellä oli vaikeuksia löytää paikkaansa vallankumouksen ja keisarikunnan synnyttämässä uudessa yhteiskunnassa.

”En yritä kuvata, mitä minulle tapahtui, kun kosketin tätä Ranskan maata, jonka olin jättänyt kaksitoista vuotta sitten: tuskaa, pelkoa ja iloa, jotka vuorotellen kiihdyttivät minua. Itkin ystäviä, jotka olin menettänyt telineellä, mutta olin menossa tapaamaan jälleen niitä, jotka olivat vielä jäljellä. Mutta vielä enemmän inhosin sitä, että seinillä luki edelleen: vapaus, veljeys tai kuolema…”.

Muutamaa kuukautta myöhemmin hän lähti Ranskasta Englantiin, jossa hän asettui kolmeksi vuodeksi Lontooseen. Siellä hän tapasi lordi Byronin ja taidemaalari Benjamin Westin, löysi Napolissa tapaamansa amiraali Nelsonin rakastajattaren Lady Hamiltonin ja ihaili Joshua Reynoldsin maalauksia.

Hän asui Ludvig XVIII:n hovin ja Artois”n kreivin kanssa maanpaossa Lontoon, Bathin ja Doverin välillä.

Hollannissa vietetyn ajan jälkeen hän palasi heinäkuussa 1805 Pariisiin ja tyttärensä Julien luo, joka oli lähtenyt Venäjältä vuonna 1804. Vuonna 1805 hänet tilattiin maalaamaan muotokuva Caroline Muratista, kenraali Muratin vaimosta, yhdestä Napoleonin sisarista, josta oli tullut Napolin kuningatar, eikä tämä mennyt hyvin: ”Olen maalannut oikeita prinsessoja, jotka eivät ole koskaan kiusanneet minua eivätkä antaneet minun odottaa”, viisikymmenvuotias taiteilija sanoi tälle nuorelle, nousukkaalle kuningattarelle.

Tammikuun 14. päivänä 1807 hän ostaa takaisin velkaantuneen miehensä Pariisin kartanon ja huutokauppahuoneen. Keisarillisen vallan edessä Vigée Le Brun lähti Ranskasta Sveitsiin, jossa hän tapasi Madame de Staëlin vuonna 1807.

Lue myös, elamakerrat – Jean-Auguste-Dominique Ingres

Paluu Ranskaan

Vuonna 1809 Elisabeth Vigée Le Brun palasi Ranskaan ja asettui asumaan Louveciennes”iin maalaistaloon, joka sijaitsi vuonna 1793 giljotoidulle kreivitär du Barrylle kuuluneen châteaun vieressä, josta hän oli ennen vallankumousta maalannut kolme muotokuvaa. Hän asui Louveciennesin ja Pariisin välillä, missä hän piti salonkeja ja tapasi kuuluisia taiteilijoita. Hänen miehensä, josta hän oli eronnut, kuoli vuonna 1813.

Vuonna 1814 hän iloitsi Ludvig XVIII:n paluusta, ”aikakaudelle sopivan monarkin”, hän kirjoitti muistelmissaan. Vuoden 1815 ja restauraation jälkeen hänen maalauksensa, erityisesti Marie-Antoinetten muotokuvat, restauroitiin ja ripustettiin uudelleen Louvreen, Fontainebleauhun ja Versaillesiin.

Hänen tyttärensä kuoli köyhyyteen vuonna 1819, ja hänen veljensä Étienne Vigée kuoli vuonna 1820. Hän teki viimeisen matkansa Bordeaux”hun, jonka aikana hän teki lukuisia piirroksia raunioista. Hän maalaa edelleen joitakin auringonlaskuja, taivaan tai vuorten tutkimuksia, kuten Chamonix”n laaksoa pastellivärein (Le Mont blanc, L”Aiguille du Goûter, Grenoblen museo).

Louveciennesissa, jossa hän asui kahdeksan kuukautta vuodessa ja loput talvesta Pariisissa, hän otti sunnuntaisin vastaan ystäviä ja taiteilijoita, muun muassa ystäväänsä taidemaalari Antoine-Jean Grosia, jonka hän oli tuntenut vuodesta 1778 ja jonka itsemurha vuonna 1835 vaikutti häneen syvästi.

Vuonna 1829 hän kirjoitti lyhyen omaelämäkerran, jonka hän lähetti prinsessa Nathalie Kourakineelle, ja kirjoitti testamenttinsa. Vuonna 1835 hän julkaisi Souvenirs -teoksensa veljentyttärensä Caroline Rivièren, joka oli tullut asumaan hänen luokseen, ja muotokuvamaalari Eugénie Tripier Le Franc”n, joka oli hänen viimeinen oppilaansa, avustuksella. Jälkimmäinen kirjoitti osan taidemaalarin muistelmista omalla käsialallaan, minkä vuoksi jotkut historioitsijat epäilevät niiden aitoutta.

Elämänsä lopussa taiteilija kärsi aivohalvauksista ja menetti näkönsä.

Hän kuoli Pariisissa kotonaan rue Saint-Lazaressa 30. maaliskuuta 1842, ja hänet haudattiin Louveciennesin seurakunnan hautausmaalle. Hautakivellä, jota ympäröivä säleikkö on poistettu, on valkoinen marmorinen pylväs, jossa lukee ”Ici, enfin, je repose…” ja jota koristaa jalustalla oleva palettia esittävä medaljonki, jonka päällä on risti. Hänen hautansa siirrettiin vuonna 1880 Louveciennesin Kaarihautausmaalle, kun vanha hautausmaa poistettiin käytöstä.

Suurin osa hänen teoksistaan, 660 maalausta 900 maalauksesta, on muotokuvia. Huolimatta epävirallisesta naistaiteilijoiden ”kiellosta” hän maalasi muutamia mytologisia aiheita sisältäviä tauluja, kuten vuonna 1780 maalaamansa maalauksen La Paix ramenant l”Abondance, joka oli hänen vastaanottoteoksensa Kuninkaallisessa maalaustaiteen ja kuvanveiston akatemiassa, jota akatemian jäsenet olivat kritisoineet erittäin ankarasti piirustuksellisista puutteista ja idealisoinnin puutteesta. Itse asiassa hän suosi väriä piirtämisen sijaan, jota pidettiin vähemmän ”maskuliinisena” (ks. 23. syyskuuta 2015 Grand Palais”ssa avatun retrospektiivisen näyttelyn kommentit: esite on nähtävissä internetissä). Hän esitteli muita mytologisia maalauksia vuosien 1783 ja 1785 salongeissa, ja myöhemmin hän toteutti muotokuvia, joissa oli mytologisia piirteitä. Hän näyttää luopuneen tästä genrestä taloudellisista syistä. Hän käytti pääasiassa öljyä ja pastellia maisemissa ja luonnoksissa. Hänen öljymaisemansa, joiden tuotanto tunnetaan, ovat kadonneet, mutta pastellimaisemat tunnetaan (ks. Artcutial-huutokaupat internetissä, viimeinen myynti julkaistu vuonna 2020). Vanhat mestarit inspiroivat häntä. Niinpä Peter Paul Rubensin teoksen Naisen muotokuva (1622-1625, Lontoo, National Gallery) tyyliä voi löytää useista hänen maalauksistaan, kuten hänen omakuvastaan olkihattu päässään (1782-1783, Lontoo, National Gallery) tai Gabrielle Yolande Claude Martine de Polastronista, Polignacin herttuattaresta (1782, Musée national des châteaux de Versailles et de Trianon). Rafaelin ja hänen Madonna della seggiolan (1513-1514, Firenze, Palazzo Pitti) vaikutus näkyy myös hänen omakuvassaan tyttärensä Julien kanssa (1789, Pariisi, Musée du Louvre). Élisabeth Vigée Le Brun maalasi viitisenkymmentä omakuvaa ja teki itsestään lempiaiheensa.

Toinen hänen suosikkiaiheistaan on lapsen esittäminen joko yksin tai äidin seurassa, ja hän yritti maalata ”äidillistä hellyyttä”, mikä on lempinimi, jonka hän antoi ensimmäiselle omakuvalleen tyttärensä kanssa (omakuva Madame Le Brunista, joka pitää tytärtään Juliea sylissään, 1786, Pariisi, Musée du Louvre). Sama äidillinen hellyys ja rakkaus, sama äidin ja tyttären välinen läheisyys on nähtävissä hänen toisessa omakuvassaan tyttären kanssa.

Hänen teoksissaan on ensimmäinen tyyli ennen vuotta 1789 ja toinen tämän jälkeen. Hänen teostensa ensimmäinen osa koostuu rokokoolle tyypilliseen ”au naturel” -tyyliin tehdyistä naismuotokuvista. Hän suosi vähitellen yksinkertaisia, virtaavia, tuuheita kankaita ja hiuksia, joita ei puuteroitu ja jotka jätettiin luonnollisiksi. Toinen osa on ankarampi, tyyli on muuttunut muotokuvissa, mutta myös maisemakuvissa (noin 200). Hänen palettinsa muuttuu tummemmaksi verrattuna vallankumousta edeltäneen teoksen virtuoosimaiseen iloon. Vaikka hänen Ancien Régime -kauden työtään on kommentoitu, arvostettu ja kritisoitu paljon, toinen osa, vuosina 1789-1842 tehty työ, on vain vähän tunnettu. Vigée Le Brunin elämäkerran kirjoittaja Nancy Heller kirjassaan Women Artists: An Illustrated History toteaa, että hänen parhaat muotokuvansa ovat yhtä lailla persoonallisuuksien eloisaa esiin tuomista kuin ilmaisua elämäntaiteesta, joka oli katoamassa jo hänen maalatessaan.

Ensimmäinen retrospektiivinen näyttely hänen töistään Ranskassa järjestettiin Pariisissa Grand Palais”ssa vuonna 2015.

Elisabeth Vigée Le Brun oli kuuluisa elinaikanaan, mutta hänen Ancien Regimeen ja erityisesti kuningatar Marie-Antoinetteen liittyvää työtään aliarvioitiin vasta 2000-luvulla. Jos vuonna 1845 hän vielä esiintyi Jean-Baptiste Le Brunin vaimona kaikkien kuuluisien, kirjoituksistaan, teoistaan, lahjakkuudestaan, hyveistään tai rikoksistaan tunnettujen miesten yleismaailmallisessa elämäkerrassa, niin vuonna 1970 hänen monarkistiset mielipiteensä hylättiin väkivaltaisesti, eikä hänen nimeään enää mainita Grand Larousse illustré -teoksessa.

Hänen Louvressa roikkuvaa omakuvaansa tyttärensä Julien kanssa pidetään nyyhkytyksenä. Kovinta kritiikkiä Vigée Le Brunin käsityksestä äitiydestä (ja maalaamisesta) esitti Simone de Beauvoir vuonna 1949 ilmestyneessä teoksessa Le Deuxième Sexe, jossa hän kirjoitti: ”Sen sijaan, että nainen antaisi itsensä anteliaasti tekemälleen työlle, hän pitää sitä pelkkänä elämänsä koristeena; kirja ja maalaus ovat vain epäolennainen välikappale, jonka avulla hän voi esitellä tätä olennaista todellisuutta: omaa persoonaansa. Niinpä hänen henkilöllisyytensä on tärkein – joskus ainoa – aihe, joka häntä kiinnostaa: Mme Vigée-Lebrun ei koskaan väsy kiinnittämään hymyilevää äitiyttään kankailleen.

1900-luvun lopulla amerikkalaiset feministit kommentoivat ja tutkivat paljon Élisabeth Vigée Le Brunin työtä analysoidessaan taiteen kulttuuripolitiikkaa hänen poikkeuksellisen uransa herättämien kysymysten kautta, jotka koskivat hänen ja Marie-Antoinetten sekä Apellen ja Aleksanteri Suuren suhteiden rinnakkaisuutta, hänen maineensa luominen, suhteet miespuolisiin kollegoihinsa, hänen kuninkaallisen asiakaskuntansa perustan muodostanut hoviseurapiiri, hänen suhtautumisensa vallankumoukseen ja sittemmin perustuslakia säätävän hallituksen kielto naisille opiskella Beaux-Artsissa, hänen narsisminsa ja äitiys naisellisena identiteettinä, Simone de Beauvoirin huomautuksen laajentaminen.

Englantilainen historioitsija Colin Jones pitää taidemaalari Elisabeth Vigée Le Brunin ensimmäistä omakuvaa tyttärensä kanssa (1786) länsimaisen taiteen ensimmäisenä todellisena hymynä, jossa hampaat ovat näkyvissä. Kun se esiteltiin, sitä pidettiin pöyristyttävänä. Hampaita sisältäviä suupieliä on ollut jo antiikin ajoista lähtien, mutta ne koskevat kielteisiä hahmoja, kuten tavallista kansaa tai henkilöitä, jotka eivät hallitse tunteitaan (pelko, raivo, hurmio jne.), esimerkiksi 1600-luvun flaaminkielisillä kankailla, joilla on juoppoja tai lapsia, kuten William Hogarthin teoksessa The Shrimp Merchant (Katkarapukauppias). Harvoin taiteilijat tekevät itsestään omakuvia, joissa he hymyilevät hampaillaan (Rembrandt, Antoine Watteau, Georges de La Tour), mutta Colin Jones näkee tämän kunnianosoituksena Demokritokselle, jossa vihainen nauru heijastaa maailman hulluutta (kuten Antoine Coypelin maalauksessa antiikin filosofiasta). On myös syytä huomata, että ajan huono hygienia pilaa hampaita ja aiheuttaa usein niiden menetyksen ennen 40 vuoden ikää: suun pitäminen suljettuna ja hymyn hallitseminen on siis käytännön välttämättömyys. Pierre Fauchardin johdolla hammaslääketiede kuitenkin kehittyi 1700-luvulla. Vigée Le Brunin maalaus on järkyttävä, koska se rikkoo aikansa sosiaalisia konventioita, jotka vaativat oman kehon hallintaa, ja taide oli vain sen heijastusta. Myöhemmin lääketieteen demokratisoituminen ja mahdollisuus pitää hampaat terveinä ja valkoisina mahdollistivat hymyn näyttämisen.

Ensimmäinen Ranskassa järjestettävä retrospektiivinen näyttely järjestetään syyskuusta 2015 tammikuun 11. päivään 2016 Pariisin Grand Palais”ssa. Elokuvien ja dokumenttielokuvien saattelemana Marie-Antoinetten taidemaalari näyttäytyy kaikessa monimutkaisuudessaan.

Lue myös, historia-fi – Vuoden 1929 pörssiromahdus

Ulkoiset linkit

lähteet

1. Élisabeth Vigée Le Brun
2. Élisabeth Vigée Le Brun
3. « Élisabeth Louise Vigée Le Brun 1755-1842 », sur Grandpalais.fr (consulté le 7 juin 2020).
4. a et b Joseph Baillio, Louise-Élisabeth Vigée-Lebrun, Élisabeth Louise Vigée Le Brun 1755-1842, Kimbell Art Museum, 1982, p. 12.
5. Actuellement dans le 1er arrondissement.
6. Élisabeth Vigée Le Brun, Mémoires d”une portraitiste, 1855, réédité aux Éditions Scala en 1999, p. 19.
7. ^ a b c d e f Baillio, Joseph; Salmon, Xavier, eds. (2015). Élisabeth Louise Vigée Le Brun. Paris: Éditions de la Réunion des musées nationaux—Grand Palais.
8. ^ a b Kleiner, Fred S., ed. (2015). Gardner”s Art through the Ages: The Western Perspective. Vol. 2 (15th ed.). Boston: Cengage Learning. p. 656. ISBN 9781305645059.
9. ^ ”National Museum of Women in the Arts”. Archived from the original on 2 April 2017. Retrieved 26 October 2016.
10. ^ a b c d e f The Memoirs of Elisabeth Vigée-Le Brun. Translated by Siân Evans. London: Camden Press. 1989.
11. Katalog der ausgestellten Werke im Salon du Louvre 1789, S. 19 (Digitalisat).
12. ^ Augusta Ghidiglia, Arturo Carlo Quintavalle, La Galleria Nazionale di Parma, S.P.A. Poligrafici Il Resto del Carlino, Bologna, 1956, p. 99.
13. ^ Ritratto della figlia, su complessopilotta.it.