Valistunut itsevaltius

Delice Bette | 30 toukokuun, 2023

Yhteenveto

Valistunut despotismi on poliittinen oppi, joka juontaa juurensa 1700-luvun filosofien ajatuksista ja jossa yhdistyvät päättäväinen voima ja edistyksellinen tahto vallassa olevissa tahoissa. Sitä ajoi erityisesti Voltaire, ja sitä harjoittivat pääasiassa Preussin Fredrik II, Venäjän Katariina II ja Itävallan Joosef II. Vaikka Montesquieu analysoi ”despotismiksi” kutsumansa järjestelmän motiiveja ja Fredrik II ylpeili kirjoituksissaan ”kansan valistamisesta”, näiden kahden termin yhdistäminen ranskaksi näyttää juontuvan vasta Henri Pirennestä ja saksaksi Franz Mehringistä (1893). Niiden edeltäjä, saksalainen historioitsija Wilhelm Roscher käytti termiä ”valistunut absolutismi” (1847): hän näki Preussin Fredrik II:n valistuneessa absolutismissa huipentuman monarkkisten käytäntöjen kehityksessä, joka alkoi 1500-luvulla ”tunnustuksellisesta absolutismista” (erityisesti Filip II:n absolutismista) ja kukoisti sitten ”hovin absolutismiksi” (Ludvig XIV:n Versailles). Valistunut despotismi tunnetaan myös nimellä ”uusi oppi”.

Despotismin 1700-luvun puolivälissä kehittynyt muunnelma, jossa valtaa käyttävät jumalallisen oikeuden omaavat monarkit, joiden päätöksiä ohjaa järki ja jotka esiintyvät valtion ensisijaisina palvelijoina. Henri Pirennen mukaan ”valistunut despotismi on valtion rationalisointia”. Tärkeimmät valistuneet despootit kävivät jatkuvaa kirjeenvaihtoa valistusfilosofien kanssa, ja jotkut heistä jopa tukivat heitä taloudellisesti.

Valistuneita monarkkeja olivat mm. seuraavat: Baijerin Maximilian III ja Kaarle Teodori, Ranskan Ludvig XVI, Parman Filip I, Sisilian Ferdinand I, ja Sisilian kuningas, Espanjan Kaarle III, Preussin Fredrik II, Venäjän Katariina II, Modenan Fransiskus III ja Herkules III, Sardinian Kaarle-Emmanuel III ja Viktor-Amédée III, Schaumburg-Lippeen Frédéric-Guillaume, Ruotsin Kustaa III.

Näiden valistuneiden despoottien toimia kuvataan toisinaan ”moderneiksi” niiden filosofisen inspiraation ja niiden toteuttamien uudistusten vuoksi. Poliittisen vallan ja yhteiskunnan rakenne säilyi kuitenkin muuttumattomana näissä hallinnoissa, jotka olivat siten samankaltaisia kuin muutkin ajan absolutistiset hallinnot. Ne asettivat nykyaikaiset filosofiset ajatukset vakiintuneen järjestyksen palvelukseen. Tästä johtuu de Staëlin huomautus: ”Absoluuttisen vallan apulaisia on vain kahdenlaisia, ja ne ovat pappeja tai sotilaita. Mutta eikö ole olemassa, sanotaan, valistuneita despotismeja, maltillisia despotismeja? Kaikki nämä epiteetit, joilla imartelee itseään huijatakseen sanaa, johon ne liitetään, eivät voi antaa muutosta järkeville miehille”.

Kertomuksensa Candide El Doradoa käsittelevässä kohdassa Voltaire piirtää muotokuvan tästä ihanteellisesta monarkista. Tällä kuninkaalla on valta, joka seuraa järkeä, joka ylittää todelliset rajat. Hän hallitsee siellä ilman taloudellisia, poliittisia tai kulttuurisia ongelmia – kaikki on yhtä.

Valistuksen filosofinen innoitus

Valistuksen filosofia asetti järjen kaiken keskiöön. Sen on oltava suvereeni, ja siksi siitä on tultava valtion järjestämisperiaate. Tämän saavuttamiseksi hallitsijan on oltava tietoinen järjestelmän puutteista ja pyrittävä tekemään siitä järkevämpi. Absoluuttiset monarkit omaksuivat tämän ajatuksen. He sanovat kannattavansa tätä rationalistista ajattelua ja haluavat asettaa hankkimansa vallan järjen palvelukseen. Tämän tehtävän heille antama legitimiteetti korvasi heidän valtansa jumalallisen oikeutuksen.

Kuten Preussin Fredrik II mielellään sanoi, valistuneet hallitsijat olivat valtion ensimmäisiä palvelijoita: he olivat vain välikäsiä, joiden tehtävänä oli toteuttaa rationaalisen ajattelun vaatimat uudistukset käytännössä. Heidän päätöksensä eivät olleet despoottisen tahdon hedelmiä vaan järjen ruumiillistumia.

Aikansa ajatusten innoittamana uuden legitimiteetin turvin hallitsijat ryhtyivät toteuttamaan uudenaikaistavia uudistuksia.

Uudistusten nykyaikaistaminen

Ne ulottuivat erityisesti maatalouteen (fysiokraattien vaikutuksesta), teollisuuteen, talouteen, valtion organisaatioon ja uskontoon.

Suvereenin jatkuva etulyöntiasema

Valistuneet despootit sovelsivat uusia menetelmiä saavuttaakseen samat tavoitteet kuin ennenkin: valtion ja hallitsijan suuruuden (valtion valta merkitsi hallitsijan arvovaltaa). Taloudellinen kehitys ja rationaalisuuden tuominen hallintotapaan korvasivat valtion voimaa haittaavaa jälkeenjääneisyyttä ja lisäsivät sen vaurautta ja sotilaallista voimaa.

Monarkki pysyy absoluuttisena: vaikka hän väittää palvelevansa itseään suurempaa ideaalia, hän pysyy valtion täydellisenä ja kiistattomana ruumiillistumana, eivätkä säännöt ja hallinto rajoita hänen valtaansa. Uudistukset palvelivat ensisijaisesti hänen omia etujaan, sillä monarkit olivat valtakuntansa ensisijaisia omistajia. Fredrik II omisti lähes kolmanneksen Preussin maasta: kaikki maatalouden edistyminen rikastutti kuningasta ja hallitusta. Hän oli myös merkittävä teollisuusmies ja maan tärkein pankkiiri.

Sananvapauskysymys jäi ratkaisematta. Esimerkiksi keisarinna Katariina II itse löysi ja tuomitsi Aleksandr Radistševin kriittisen teoksen Matka Pietarista Moskovaan ja vei kirjailijan oikeuteen kesällä 1790.

Yritysrakenteen pysyvyys

Aatelisto on järjestäytynyt sosiaalinen ryhmä, joka pyrkii säilyttämään etuoikeutensa hinnalla millä hyvänsä. Se suhtautui vihamielisesti kaikkiin muutoksiin yhteiskunnan järjestäytymisessä, ja sillä oli käytössään huomattavia painostuskeinoja (veronkorotukset, käytännön läsnäolo paikan päällä). Varmistaakseen auktoriteettinsa hallitsijoiden oli otettava tämä huomioon ja lievennettävä uudistuksiaan, jotta ne eivät horjuttaisi olemassa olevaa yhteiskuntarakennetta.

Valistunut despotismi tarvitsi aatelistoa uudistuspolitiikkansa toteuttamiseen, sillä se rekrytoi sieltä korkeimmat virkamiehensä ja varmisti valtion yhtenäisyyden ulkoisten vihollisten edessä sotien aikana. Se valvoi esimerkiksi armeijaa. Armeijaa valvoivat junkkerit (nuoret aateliset, maanomistajien pojat), mikä vahvisti sosiaalista hierarkiaa, sillä suurin osa joukoista oli talonpoikia.

Uudistukset olivat suurelta osin ristiriitaisia, sillä niiden tarkoituksena oli nykyaikaistaa valtion rakenteita, mutta ne suosivat edelleen aatelistoa: aateliston etuoikeuksia ja maanomistusmonopolia vahvistettiin, ja talonpojilta evättiin kaikki itsenäisyys. Talonpojat otettiin huomioon vain siksi, että ne tuottivat tuloja valtiolle (verotus) ja toimittivat joukkoja armeijaan. Uudistukset eivät kuitenkaan kyseenalaistaneet maaseudun sosiaalista hierarkiaa. Mikä vielä pahempaa, maaorjuus otettiin käyttöön joillakin alueilla, joilla sitä ei ollut aiemmin ollut, kuten Uudella Venäjällä (Ukrainassa) vuonna 1783. Katariina II jakoi jopa maata, jolla oli paljon maaorjia Pikku-Venäjällä.

Valtion valta on kuitenkin riippuvainen hallitsevien yhteiskuntaluokkien heikentymisestä, mutta niiden painoarvo pakottaa hallitsijan säästämään niitä joko lainsäädännössä tai käytännössä varaamalla niille osan todellisesta vallasta siviilipalveluksen tai militarisoinnin kautta. Vanhat hallitsevat järjestykset muuttuivat näin valistuneen despotismin kokemuksen myötä.

Jotkut nykyajan diktaattorit ovat verranneet itseään valistuneisiin despootteihin, kuten Libyan arabidžamahiriyan johtaja Muammar Gaddafi. Käytännössä valistunut despotismi on ideaalihallinto, jossa de jure-monarkia nauttii absoluuttista valtaa, vaikkakin järjen valaisemana. Tämän vuoksi valistunut despotismi on valistusfilosofien kannattama hallinto, toisin kuin tasavalta, jota esimerkiksi Voltaire piti plebeijamaisena ja autoritaarisena. Siksi on vaikea puhua nykyajan valistuneesta despotismista.

Lisäksi Ranskan vallankumouksen jälkeen Euroopassa ja erityisesti ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen väestöt ja niiden eliitit ovat siirtyneet kohti toista mallia, demokratiaa, jossa hallitsijoiden valtaa rajoitetaan yhä enemmän, niin että jäljellä olevilla dynastioilla on vain symbolisia etuoikeuksia.

Nykyinen valistunut despotismi ei siis ole teoriassa mahdollista. Tasavaltalainen diktatuuri, joka voi käytännössä muuttua tosiasialliseksi monarkiaksi (jota ei ole oikeudellisesti määritelty perinnölliseksi monarkiaksi), kuten Duvaliereilla Haitissa, on luonteeltaan täysin erilainen kuin monarkia. Albert Soboulin mukaan Napoleonin despotismi oli kuitenkin olemassa. Napoleon Bonaparte lujitti perustuslakia säätävän kokouksen yhteiskunnallista työtä.

Ulkoinen linkki

lähteet

1. Despotisme éclairé
2. Valistunut itsevaltius
3. Christian Godin, Dictionnaire de philosophie, Fayard, 2004, p. 322.
4. Voltaire, Zadig (1748), VI.
5. Mercier de La Rivière, Ordre naturel et essentiel des sociétés politiques, 1767 (réimpr. 1768, 1846, 1910, Libr. Paul Geuthner).
6. Voltaire, Œuvres Complètes de Voltaire, vol. 65 : Correspondance Générale, Tome IV, Baudouin Frères, 1827 (réimpr. 4ème), « Frédéric à Voltaire (lettre n° 13172) » : « La puissance des ecclésiastiques se fonde sur la crédulité des peuples. Eclairez ces derniers, et l’enchantement cesse. »
7. François Bluche, « Sémantique du despotisme éclairé. », Revue historique de Droit français et étranger, no 1978,‎ 1978, p. 79-87 : « Quant à l’expression même de despotisme éclairé, on pense parfois qu’elle vient d’une œuvre (posthume) de Mme de Staël, Considérations sur les principaux événements de la Révolution française (1818). En réalité, elle apparaît déjà, quoique de façon fugitive, sous la plume du baron Grimm dès 1758, pour émerger en 1767, dans la Correspondance littéraire de ce même Grimm… »
8. León Sanz, Virginia. La Europa ilustrada, pp. 49-52, 138. Ediciones AKAL, 1989. En Google Books. Consultado el 25 de octubre de 2018.
9. ^ Perry et al. 2015, p. 442.
10. ^ Mill 1989, p. 13.
11. ^ Reprinted in Isaac Kramnick (1995). The Portable Enlightenment Reader. Penguin Books. ISBN 978-0-14-024566-0. Retrieved 26 August 2013.
12. ^ Giles MacDonogh, Frederick the Great: A Life in Deed and Letters (2001) p. 341
13. Angela Borgstedt: Das Zeitalter der Aufklärung, WBG, Darmstadt 2004, S. 21.
14. Jacques Proust: Diderot et l’Encyclopédie. Éditions Albin Michel, Paris 1995, ISBN 2-226-07892-4, S. 443.
15. Heinz Duchhardt: Barock und Aufklärung (= Oldenbourg Grundriss der Geschichte, Bd. 11), 4., neu bearbeitete und erweiterte Auflage, München 2007, ISBN 978-3-486-49744-1; dagegen Angela Borgstedt: Das Zeitalter der Aufklärung, WBG, Darmstadt 2004.
16. mit dem er sich jedoch zeitweise überwarf und eines seiner Bücher verbrennen ließ.